Tässä blogikirjoituksessa haluan jakaa ajatuksiani islamin ja muslimien uudelleentarkastelusta henkilökohtaisten kokemusteni sekä historiallisten ja poliittisten kontekstien kautta.

Muslimit ja minä

Maailmassa on noin 1.3 miljardia muslimia. Ennen yliopisto-opintojani Koreassa kasvoin Indonesiassa – maassa, jossa on enemmistö muslimeista – ja altistuin luonnollisesti islamilaiselle kulttuurille jo nuoresta iästä lähtien. Rukouskutsu viisi kertaa päivässä, paastoaminen ja juhlat ramadanin aikana, ruokavaliorajoitukset ja tapa pitää vasenta kättä epäpuhtaana olivat kaikki osa jokapäiväistä elämääni, ja näistä kokemuksista tuli olennainen osa kasvatustani ja identiteettiäni.
Lähi-idän väkivallasta ja terrorismista uutisoiden yleistyessä negatiiviset stereotypiat muslimeista kuitenkin vahvistuivat maailmanlaajuisesti. Kokemani arkielämän ja ulkomaailman minusta luoman kuvan välinen kuilu sai minut tarkastelemaan tätä asiaa monimutkaisemmassa valossa.

Elämän ja uskonnon ykseys: islamin ydin

Arkielämässä kohtaamani muslimit käyttävät usein ilmaisua ”InshaAllah” (Jumalan tahdosta). Tämä osoittaa, että heidän elämänsä on erottamaton Jumalan tahdosta. Islamissa uskonnollinen laki ja arkielämä ovat syvästi kietoutuneet toisiinsa, minkä vuoksi monia näkökohtia on vaikea ymmärtää länsimaisesta näkökulmasta, jossa tarkastellaan kirkon ja valtion maallista eroa.
Islamilaisen uskon ydin voidaan karkeasti tiivistää viiteen pilariin ja kuuteen uskonkappaleeseen. Viisi pilaria ja kuusi uskonkappaletta ovat seuraavat:
1. Shahada (uskontunnustus) 2. Salat (rukous) 3. Zakat (almujen antaminen) 4. Paastoaminen ramadanin aikana (sawm) 5. Hajj (pyhiinvaellus Mekkaan) Kuusi uskonkohtaa ovat: 1. Jumala (Allah), 2. Enkelit, 3. Pyhät kirjoitukset (Koraani ja aiemmat kirjoitukset), 4. Profeetat, 5. Predestinaatio (qadar) ja 6. tuomiopäivä.
Väkivalta ei ole olennainen osa tätä järjestelmää. Vaikka uskonnolliset normit määräävät osoittamaan armoa vanhurskaille ja pitämään syntiset vastuullisina, monille muslimeille islam on uskomusjärjestelmä, joka on synonyymi itse elämälle.

Aseellisten ryhmien synty ja jihadin merkitys

Termi ”jihad” viittaa alun perin kamppailuun alistua yhdelle Jumalalle ja elää vanhurskasta elämää. Historiallisissa ja poliittisissa yhteyksissä sana on kuitenkin liitetty aseelliseen taisteluun, ja useat aseelliset ryhmät ovat käyttäneet sitä iskulauseena tekojensa oikeuttamiseksi.
Ymmärtääksemme, miksi jotkut aseelliset ryhmät ovat kohdistaneet iskunsa Yhdysvaltoihin tai länteen ensisijaisina kohteinaan, on otettava huomioon monimutkainen joukko tekijöitä. Monet radikaalit johtajat ovat arvostelleet Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikkaa ja sen kansainvälisen vaikutusvallan käyttöä luonnehtien näitä imperialistisen vallan ja kaksinaismoralismin symboleiksi. Miehitys, luonnonvarojen hyväksikäyttö, länsimielisten hallintojen tukeminen alueella ja Yhdysvaltojen kanta palestiinalaiskysymykseen ovat kaikki toimineet merkittävinä vihan ja vastarinnan katalysaattoreina.
On myös esitetty väite, että siirtomaa- ja feodaalijärjestelmät ovat hidastaneet muinaisten sivilisaatioiden kehitystä ja jättäneet jälkeensä poliittista ja sosiaalista eriarvoisuutta sekä taloudellisia vaikeuksia. Näiden olosuhteiden yhdistelmä on tietyissä ympäristöissä vahvistanut taipumuksia uskonnolliseen marttyyriuteen ja äärimmäisyyksiin, mikä on osaltaan edistänyt väkivaltaisten taktiikoiden, kuten itsemurhaiskujen, syntymistä.

Laaja näkökulma väkivaltaan ja vastarintaan

Länsimaiden ja muiden kulttuuripiirien väliset konfliktit ovat alttiita keskinäiselle väärinymmärrykselle ja vääristymille. Historiallisesti länsimaat ovat pitäneet islamilaista maailmaa uhkana tai esittäneet sitä stereotyyppisten kuvien kautta, ja tällaiset näkökulmat ovat puolestaan ​​ruokkineet ennakkoluuloja ja propagandaa. Toisaalta tapahtumien tulkitseminen pelkästään islamilaisen maailman näkökulmasta johtaa myös kapeaan ymmärrykseen.
Lukuisat Koraanin jakeet sodan oikeuttamisen sijaan puolustavat taistelua puolustustilanteessa ja kehottavat valitsemaan rauhan aina kun mahdollista. Esimerkiksi jakeissa on selkeitä kehotuksia pyrkiä kohti rauhaa, jos vihollinen on siihen taipuvainen, sekä opetuksia olla tekemättä ensimmäistä hyökkäystä. Siksi sota määritellään viimeiseksi keinoksi.
Toinen asia, jota emme saa unohtaa, on se, että äärimmäisyyksiin kääntyvien taustalla on paitsi nälkä, myös yhteenkuuluvuuden puute, psykologinen ja sosiaalinen epävakaus sekä epätoivo tulevaisuudesta. Ympäri maailmaa hajallaan olevien muslimien äänet kuulostavat hiekkamyrskyn meteliltä. Kuullaksemme kaikkien noiden hiekanjyvien tuottaman äänen meidän on kiinnitettävä niihin hieman enemmän huomiota.

Johtopäätös: Avoin mieli ja realistiset vaihtoehdot

Meidän on lähestyttävä Lähi-itää ja islamilaista maailmaa avoimin mielin. Tämä ei tarkoita, että meidän pitäisi ihannoida heidän tekemäänsä väkivaltaa ja murhia, vaan pikemminkin, että meidän tulisi omaksua asenne tarkastella asiaa laajemmasta näkökulmasta ja pyrkiä ymmärtämään sen monimutkaisia ​​syitä.
Todellisen globalisaation edellytyksenä on kaksi asiaa. Ensinnäkin meidän on ymmärrettävä ja vaalittava tarkasti omaa kulttuuriamme ja arvojamme. Toiseksi meidän on pyrittävä ymmärtämään tarkasti ympäröiviä kulttuureja, joiden kanssa olemme vuorovaikutuksessa. Islamilainen maailma on yksi ihmiskunnan sivilisaation tärkeimmistä juurista, ja sillä on pitkän historian aikana rakentuneet perinteet.
20-luvulta lähtien tapahtuneet konfliktit, ulkomaiset interventiot ja poliittiset kiistat ovat muuttaneet merkittävästi tämän alueen luonnetta. Tämän seurauksena on syntynyt radikaaleja ryhmittymiä, ja äärimmäisiin kamppailun muotoihin on selvästi taipumusta. Muslimiyhteiskuntien itsensä on pyrittävä väkivallattomiin uudistuksiin ja harmoniaan perinteisten normien ja uusien ajatusten välillä globalisaation aaltojen keskellä.
Vain pohtimalla islamin välittämää alkuperäistä sovinnon ja rauhan sanomaa ja pyrkimällä maailmaan, jossa erilaiset ajatukset ja ihanteet elävät rinnakkain, voimme todella tunnistaa islamilaisen hengen todellisen lähtökohdan.