Tässä blogikirjoituksessa tarkastellaan digitaalisen tietoyhteiskunnan sitkeän tietokuilun syitä ja ehdotetaan tehokkaita lähestymistapoja sen ratkaisemiseksi.
Aivan kuten kapitalistisissa yhteiskunnissa on varallisuuskuilu, digitaalisessa tietoyhteiskunnassa on kuilu niiden välillä, joilla on pääsy mediaan ja joilla ei ole sitä. Digitaalisen median käyttöönoton alkuvaiheessa vallitsi optimismi siitä, että tiedonkulun kuilu katoaisi pian median jakelun laajentuessa. Oli suuria odotuksia siitä, että digitaalisen teknologian kehitys tekisi tiedosta helposti kaikkien saatavilla. Monet uskoivat, että digitaalinen media, kuten internet, demokratisoisi tiedon ja siitä tulisi keskeinen väline sosiaalisen eriarvoisuuden lieventämisessä. Tämä optimismi kumpusi toivosta, että tiedon vapaa virtaus ja jakaminen toisivat myönteisiä muutoksia koko yhteiskuntaan.
Digitaaliseen kuiluun liittyen oli toki olemassa kriittisiä näkökulmia, mutta jo silloin vallitseva näkemys oli, että erot median saatavuudessa pienenisivät. Aluksi herätti huolta siitä, että internetin rajallinen käyttö ja tietokoneiden tai yhteyksien korkea hinta syventäisivät kuilua. Ajan myötä teknologinen kehitys kuitenkin laski digitaalisten laitteiden hintaa, ja internetin levinneisyyden nopea kasvu lievitti näitä huolia jonkin verran. Tuolloin vallitsi laajalle levinnyt uskomus, että digitaalinen kuilu oli vain osittainen yhteiskunnassa esiintyvä ilmiö ja korjaantuisi luonnollisesti, kun käyttökustannukset suhteellisesti laskisivat.
2000-luvun alussa syntyneen "jälkiadoptioteorian" mukaan digitaalinen kuilu ei kuitenkaan rajoitu yksinkertaiseen fyysiseen saatavuuteen; se on moniulotteinen ja jatkuu edelleen. Kohtuuhintaisen digitaalisen median yleistymisen myötä binäärinen logiikka, joka selittää digitaalisen kuilun kuilun varakkaiden ja köyhien välisenä kuiluna, on menettänyt uskottavuuttaan. Vaikka teknologinen kehitys on tehnyt fyysisestä saatavuudesta suhteellisen helppoa, ratkaisemattomia kysymyksiä on edelleen. Digitaalisen kuilun ongelma vaatii nyt monitahoisen lähestymistavan, joka menee yksinkertaista saatavuutta pidemmälle ja kattaa tiedon hyödyntämiskyvyn sekä siitä johtuvat sosiaaliset ja taloudelliset erot.
Vaikka digitaalisten laitteiden ja palveluiden yksinkertaisen fyysisen saatavuuden ero kaventuu, syntyy uudenlaisia eroja. Esimerkiksi internetin ja älypuhelinten levinneisyyden kasvaessa fyysisen saatavuuden ero pienenee, mutta on syntynyt uusi digitaalisen lukutaidon eroihin perustuva tiedonjakoero. Tämän seurauksena yksilöillä, joilla ei ole riittäviä tiedon hyödyntämistaitoja, on lisääntynyt syrjäytymisriski digitaalisessa yhteiskunnassa. Pelkkä digitaalisen median saatavuus ei riitä; kyky ja ympäristö hyödyntää sitä tehokkaasti ovat tulleet ratkaiseviksi.
Nykykeskustelut tietovajeesta keskittyvät pitkälti käyttötaitoon ja käyttöolosuhteiden oikeudenmukaisuuteen. Käyttötaito viittaa kykyyn hyödyntää digitaalista mediaa asianmukaisesti tilanteen mukaan. Vaikka digitaalisen median saatavuus on lisääntynyt, jotkut ihmiset kokevat edelleen pelkoa ja vastahakoisuutta. Tämä on yleinen ongelma niiden keskuudessa, jotka eivät ole perehtyneet digitaaliseen teknologiaan tai joiden on vaikea oppia uusia teknologioita. Tällaiset henkilöt eivät usein hyödynnä digitaalisen median potentiaalia täysimääräisesti, koska he ovat haluttomia uusia teknologioita kohtaan. Myös digitaalisten järjestelmien toiminnallisten ongelmien ratkaisematta jättäminen aiheuttaa ongelmia, ja he kokevat alemmuuden tunnetta. Lisäksi joillakin yksilöillä on vaikeuksia soveltaa digitaalisen median kautta saatua tietoa aktiivisesti paitsi jokapäiväisessä elämässä myös ongelmanratkaisutilanteissa. Ellei tähän käyttöautonomian puutteeseen puututa, vaikka digitaalisen median saatavuus olisi saavutettu, sen tehokas hyödyntäminen on edelleen vaikeaa.
Käyttöolosuhteiden tasa-arvo viittaa käyttömahdollisuuksien tasa-arvoon, kuten sosiaalisten verkostojen käyttömahdollisuuksien tasa-arvoon. Vaikka mediankäyttötaidot paranisivatkin, digitaalinen kuilu säilyy ilman ympäristön parannuksia. Esimerkiksi jos yhteisön tai työpaikan ympäristö ei edistä digitaalisen teknologian käyttöä, yksilöillä on vaikeuksia soveltaa taitojaan riippumatta siitä, kuinka korkea heidän digitaalinen lukutaitonsa on. Yksilö voi ahkerasti oppia käyttämään digitaalista mediaa olosuhteidensa mukaan, mutta hänen mahdollisuutensa tehdä niin ovat rajalliset, vastoin hänen toiveitaan. Näin ollen, vaikka yksilö osaisi käyttää digitaalista mediaa ja haluaisi käyttää sitä, digitaalinen kuilu syntyy, jos olosuhteet eivät ole sitä tukevat.
Nykytutkimukset osoittavat, että digitaalisen kuilun uusia ulottuvuuksia syntyy, kun se yhdistetään sosiodemografisiin muuttujiin, kuten tuloihin, koulutukseen, ikään, sukupuoleen, alueeseen ja fyysiseen vammaisuuteen. Esimerkiksi vanhemmilla aikuisilla on usein heikompi ymmärrys ja kyky hyödyntää digitaalista teknologiaa verrattuna nuorempiin sukupolviin, mikä syventää kuilua entisestään. Lisäksi maaseudulla asuvilla on usein heikompi internet-yhteys ja sen laatu verrattuna kaupunkialueisiin, mikä tekee heistä alttiimpia digitaaliselle kuilulle. Nämä muuttujat aiheuttavat yksityiskohtaisempaa eriarvoisuutta ja tuottavat laadullisia eroja tiedon hyödyntämisessä, mikä voi vaikuttaa yksilöiden akateemiseen menestykseen ja työn tuottavuuteen. Tulevaisuudessa digitaalisen kuilun olemassaolo ja tyypit voivat muuttua paljon monimutkaisemmiksi riippuen yksilön olosuhteista ja sosiaalisesta kontekstista, jossa hän käyttää digitaalista mediaa. Näin ollen poliittiset ja yhteiskunnalliset toimet digitaalisen kuilun kaventamiseksi tulevat entistä tärkeämmiksi.
