Tässä blogikirjoituksessa tutkimme, miksi meidän tulisi olla varovaisempia Etelämantereen kehityksen aiheuttaman kiihtyvän lämpenemisen ja ekosysteemien tuhoutumisen suhteen.
Jos katsot maapalloa, näet Etelämantereen maalattu valkoiseksi. Olet luultavasti nähnyt sen aiemmin televisiossa, valkoisten jäätiköiden lipuessa ohi ja keisaripingviiniperheiden kävellessä leppoisasti niiden ympärillä. Etelämanner sijaitsee 90 astetta eteläistä leveyttä, Maan akselin eteläisimmässä pisteessä, ja sen pinta-ala on noin 14 miljoonaa neliökilometriä, mukaan lukien manner ja sen viereiset saaret ja jäähyllyt. Vaikka monet tutkimusmatkailijat ovat tutkineet Etelämantereen maantiedettä 18-luvun lopulta lähtien, se oli yksi maapallon viimeisistä kartoittamattomista mantereista. Ennen toista maailmansotaa Etelämantereen ääriviivat olivat tuskin hahmotellut, ja mantereen sisämaat ymmärrettiin vain osittain. Nykyään monet maat ovat kuitenkin lähettäneet tutkimusryhmiä Etelämantereelle, rakentaneet tutkimuskeskuksia ja suorittaneet erilaisia tutkimuksia, mukaan lukien geologisia ja merikartoituksia. Lisäksi Etelämantereen uskotaan sisältävän merkittäviä öljy- ja mineraalivaroja, mikä on herättänyt paljon huomiota maailmanlaajuisesti.
Vuonna 1819 brittiläinen kapteeni William Smith saavutti ensimmäisenä ihmiskunnan historiassa Etelämantereen ja löysi Etelämantereen pohjoispuolella sijaitsevat Etelä-Shetlannin saaret. Toinen historiallinen tapahtuma koettiin vuonna 1911, kun norjalainen Roald Amundsen saavutti Etelänavan 14. joulukuuta 1911. Tämä oli hetki, jolloin monet ihmiset kiinnostuivat Etelämantereesta. Ensimmäinen systemaattinen tieteellinen tutkimus Etelämantereesta tehtiin kuitenkin geofysikaalisena vuonna 1957–1958. Etelämantereen havaintoihin osallistuneet 12 maata allekirjoittivat Etelämannersopimuksen vuonna 1959 ja sopivat, että aluetta tulisi käyttää vain rauhanomaisiin tarkoituksiin eikä sen tulisi olla kansainvälisen eripuran näyttämönä tai kohteena. Nykyään 29 maata – Yhdysvallat, Venäjä, Japani, Argentiina, Etelä-Korea, Kiina, Ranska, Australia, Yhdistynyt kuningaskunta, Etelä-Afrikka ja Uusi-Seelanti – on rakentanut Etelämantereelle yhteensä 75 tieteellistä asemaa, joista 39 on avoinna ympäri vuoden. Loput ovat avoinna vain kesällä.
Monet ihmiset ajattelevat, että Etelämantereella elää vain muutama laji, kuten pingviinit. Vaikka lajien lukumäärä on pieni, sen uskotaan olevan valtavan määrän yksilöitä, kuten krillirapuja. Maalla elävä elämä on toki hyvin rajallista, ja vain harvat lajit ovat sopeutuneet Etelämantereen äärimmäisiin olosuhteisiin. Etelämantereen merielämä on kuitenkin käynyt läpi ainutlaatuisia evoluutioprosesseja, joita ei löydy muualta, säilyttäen monimuotoisuutensa ja luoden ainutlaatuisen ekosysteemin. Tämän biologisen tutkimuksen arvo on valtava, ja monet maat ovat kiinnostuneita hyödyntämään Etelämantereen luonnonvaroja. Etelämantereen arvioidaan sisältävän riittävästi öljyä ja harvinaisten maametallien varoja maailman 100 vuoden tarpeisiin, mikä tekee siitä tärkeän luonnonvarojen lähteen maailmassa, jossa öljyvarat ovat rajalliset. Öljyn lisäksi myös mineraalivarojen ennustetaan olevan merkittäviä. Esimerkiksi Itä-Etelämantereen Prinssi Charlesin vuoristossa on löydetty 400 metriä paksu kaarirautamuodostuma, jota pidetään tärkeänä luonnonvarana, jolla on merkittävä taloudellinen arvo.
Etelämantereen luonnonvarapotentiaali on niin vakuuttava, että maat kiirehtivät hyödyntämään sitä. Jäänmurtajat saapuvat Etelämantereelle murtamaan jäätä, poraustutkimus on käynnissä ja taloudellisia arviointeja tehdään. Tämä prosessi herättää kuitenkin monia kysymyksiä. Tarkastellaanpa uudelleen Etelämantereen kehitystä ja pohditaan monia syitä sen säilyttämiseen.
Ensinnäkin Etelämantereen massiiviset jäätiköt heijastavat auringonvaloa, mikä vähentää Maan imemän lämmön määrää, jolla on tärkeä tehtävä maapallon keskilämpötilan nousun hillitsemisessä. Viime vuosina Etelämantereen jäätiköt ovat kuitenkin kutistuneet nopeasti, ja jään sulamisvauhti on kiihtynyt, erityisesti Länsi-Etelämantereella. NASAn ja Euroopan avaruusjärjestön (ESA) satelliittihavaintojen mukaan Etelämantereen jääpeite kutistuu keskimäärin noin 150 miljardia tonnia vuodessa vuosina 2002–2023, mikä liittyy suoraan merenpinnan nousuun. Tämä jatkuva jäätiköiden heikkeneminen alentaa Maan albedoa (heijastuskykyä) ja vahvistaa kasvihuoneilmiötä, mikä puolestaan pahentaa ilmastokriisiä.
Toiseksi se voisi kiihdyttää otsonikerroksen ohenemista napa-alueilla. Etelämantereen yllä on tällä hetkellä jättimäinen otsoniaukko, jonka odotetaan pahenevan Etelämantereen kehityksestä aiheutuvien orgaanisten päästöjen lisääntyessä. Vaikka Etelämantereen kehitys ei ole ainoa otsonikerroksen ohenemisen syy, päästöistä ja jätteenpoltosta ilmakehään vapautuvat klooriyhdisteet vähentävät otsonikerroksen tiheyttä.
Kolmanneksi, kehitys Etelämantereella voi muuttaa syvänmeren pohjavirtojen kulkua, mikä voi johtaa äärimmäisiin sääolosuhteisiin. Kasvihuonekaasujen aiheuttama lämpeneminen häiritsee merivirtojen kiertoa, millä on suuri vaikutus ilmastonmuutokseen. Jos Etelämantereen jäätiköt kutistuvat nopeasti nousevien lämpötilojen vuoksi, planeetan lämmönsiirto heikkenee, mikä johtaa useammin esiintyviin kuiviin kausiin ja helleaaltoihin.
Neljänneksi se lisää Etelämantereen luonnonvaroista johtuvien konfliktien todennäköisyyttä. Vaikka Etelämanner on tällä hetkellä puolueeton alue, joka ei kuulu millekään maalle, maat kilpailevat sen luonnonvaroista. Tämä kilpailu voisi muuttaa Etelämantereen kiistanalaiseksi alueeksi, mikä voisi johtaa kansainväliseen epävakauteen.
Viidenneksi, Etelämantereen luonnonvarojen hyödyntäminen todennäköisesti vähentää kiinnostusta ja investointeja vaihtoehtoisen energian kehittämiseen. Kun Etelämantereen luonnonvarat on hyödynnetty, uusiutuvan energian kehitysvauhti hidastuu, millä voi olla kielteinen vaikutus ilmaston lämpenemiseen.
Kuudenneksi, liikakalastus voi johtaa Etelämantereen ekosysteemien tuhoutumiseen. Etelämantereella on ainutlaatuinen ekosysteemi, ja sitä pidetään tieteellisesti erittäin merkittävänä. Jäänmurtajat ja öljynporaus kuitenkin vahingoittavat vakavasti Etelämantereen ekosysteemejä ja voivat vaikuttaa tuhoisasti siellä elävään elämään.
Yhteenvetona voidaan todeta, että Etelämanner on tärkeä ekosysteemi paitsi tieteellisen arvonsa myös ilmaston lämpenemisen hillitsemisessä ja monenlaisten elämänmuotojen ylläpitämisessä. Etelämantereen kehitys voi kuitenkin olla haitallista ihmiskunnalle, ja sitä on analysoitava huolellisesti ja pikkutarkasti ja se on pysäytettävä vähitellen.
