Tämä blogikirjoitus tarkastelee kilpailukieltosopimuksiin liittyviä oikeudellisia ja sosiaalisia kysymyksiä, tasapainottelee työntekijöiden vapauden ja yritysten etujen välistä jatkuvaa ristiriitaa ja tiivistää ajankohtaisen keskustelun ytimen.
Kilpailukieltosopimus on sopimuslauseke, joka rajoittaa toista osapuolta harjoittamasta kilpailevaa liiketoimintaa toisen osapuolen kanssa. Tyypillisin esimerkki on työsuhteessa tehty kilpailukieltosopimus. Tässä tapauksessa työntekijä lupaa olla harjoittamatta kilpailevaa toimintaa työsuhteen päättymisen jälkeen, kuten ottaa vastaan työpaikan kilpailevasta yrityksestä tai perustaa ja pyörittää itse kilpailevaa yritystä. Kilpailukieltosopimusten pätevyydestä on keskusteltu jatkuvasti. Teollistumisen alkuvaiheessa kilpailukieltosopimuksia pidettiin yleisesti pätemättöminä, ja tavoitteena oli poistaa feodaalisia kilpailunrajoituksia ja luoda nykyaikaisia taloudellisia vapauksia, kuten elinkeinovapaus. Teollistumisen edetessä tosissaan ja yritysten immateriaalioikeuksien (esim. liikesalaisuuksien) suojaamisen, tutkimuksen ja kehityksen edistämisen sekä reilun kilpailun varmistamisen kaltaisten kysymysten tullessa kriittisiksi, näkökulmat kilpailukieltosopimusten pätevyyteen muuttuivat vähitellen.
Esimerkiksi kilpailukieltolausekkeiden tarve tunnistettiin liiketoiminnan siirroissa ja franchising-sopimuksissa. Liiketoiminnan siirrossa, joka on liiketoiminnan arvoa siirtävä tapahtuma, luovuttajan salliminen osallistua kilpailevaan liiketoimintaan voisi tehdä sopimuksen tarkoituksen tyhjäksi. Näin ollen, vaikka osapuolet eivät olisi tehneet erillistä sopimusta, kilpailukieltovelvoitteen katsottiin olevan olemassa. Vastaavasti franchising-sopimuksissa kilpailukieltolausekkeet, jotka rajoittavat toiminnan yhteen franchising-yrittäjään aluetta kohden, katsottiin tarpeellisiksi. Tämä johtui siitä, että kilpailun rajoittaminen brändin sisällä itse asiassa edisti kilpailua brändien välillä ja suojasi franchising-yrittäjän etuja.
Kilpailukieltosopimusten pätevyys tunnustettiin myös työsuhteissa. Tämä oli välttämätöntä liikesalaisuuksien ja muiden yritysten investointien kautta turvattujen varojen suojaamiseksi kieltämällä työntekijöitä kilpailemasta tietyn ajan yrityksen jättämisen jälkeen. On kuitenkin johdonmukaisesti huomautettu, että kilpailukieltosopimukset työsuhteissa voivat rajoittaa ammatinharjoittamisen vapautta ja työntekijöiden oikeuksia tai estää vapaata kilpailua. Lisäksi korkean teknologian aloilla esitetään aktiivisesti väitteitä siitä, että kilpailukieltosopimusten pätevyyden liiallinen tunnustaminen voi itse asiassa tukahduttaa työvoiman vapaan liikkuvuuden, estää tiedon tuotantoa ja innovaatioita ja siten vähentää teollista kehitystä ja kuluttajien hyötyjä. Näiden keskustelujen keskellä useimmat maat ovat omaksuneet laajalti ymmärryksen, että kilpailukieltosopimuksen pätevyyttä arvioitaessa kilpailukiellon keston ja laajuuden on oltava välttämättömien rajojen sisällä, jotta se olisi pätevä.
Korealainen oikeuskäytäntö tasapainottaa myös ammatinharjoittamisen vapautta ja oikeutta tehdä työtä sekä vapaata kilpailua ja toisaalta oikeutettuja yritysten etuja, kuten liikesalaisuuksia, kilpailukieltosopimusten pätevyyden määrittämiseksi. Tarkemmin sanottuna se ottaa kattavasti huomioon tekijät, kuten työnantajan suojeltavat edut, työntekijän asema ennen irtisanoutumista, kilpailukieltorajoituksen keston, maantieteellisen laajuuden ja kohdeammatit, työntekijälle tarkoitettujen korvaavien toimenpiteiden olemassaolon tai puuttumisen, työntekijän irtisanoutumiseen liittyvät olosuhteet, yleisen edun ja muut asiaankuuluvat olosuhteet. On kuitenkin edelleen kiistanalaista, onko työntekijälle tarkoitettujen korvaavien toimenpiteiden välttämättä sisällytettävä kilpailukieltosopimukseen, jotta se olisi pätevä.
Tästä asiasta on kaksi vastakkaista näkemystä. Ensimmäisen näkemyksen mukaan työntekijän oikeuksien (kuten ammatinharjoittamisen vapauden) ja yrityksen omistusoikeuksien välisen ristiriidan vuoksi kilpailukieltoasioissa korvaavat toimenpiteet, kuten vastikkeen tarjoaminen, ovat välttämättömiä näiden oikeuksien välisen tasapainon saavuttamiseksi. Tässä näkemyksessä vastiketta pidetään kilpailusta pidättäytymisen vastavuoroisena vastikkeena ja sen määrä olisi laskettava ottaen asianmukaisesti huomioon tasapainon säilyttäminen, joka riittää tunnustamaan kahdenvälisen suhteen.
Kääntäen, toinen näkemys on sitä mieltä, että jopa ilman korvausta työntekijät voivat kohtuudella hyväksyä kilpailukieltorajoitukset, kunhan niiden kesto ja maantieteellinen laajuus eivät ole kohtuuttomia tai liiallisia.
Se väittää, että korvauksen saaminen omasta uhrauksesta tulisi jättää työntekijän omaan harkintaan. Siksi kilpailukieltosopimusta ei voida välittömästi katsoa pätemättömäksi pelkästään siksi, että sen ehdot ovat objektiivisesti epätasapainossa. Tämä näkemys korostaa kuitenkin myös sitä, että kilpailukieltosopimus voidaan katsoa pätemättömäksi vain, jos otetaan huomioon myös osapuolten välinen neuvotteluvoiman ero tai muut työntekijän itsemääräämisoikeutta rajoittavat tekijät. Tarkemmin sanottuna se väittää, että taloudellisesti heikossa asemassa olevilla työntekijöillä on huomattavasti vähemmän neuvotteluvoimaa kuin työnantajilla, mikä tekee työntekijän itsemääräämisoikeuden näkemisen todella aitona aikomuksena vaikeaksi. Lisäksi on otettava huomioon, että työntekijöiden ei ole helppo tehdä huolellisia ja järkeviä arvioita irtisanoutumisen jälkeen voimaan tulevista kilpailukieltosopimuksista sopimuksen allekirjoitushetkellä.
