Tässä blogikirjoituksessa tarkastellaan, miten oikeudellisen sanamuodon rajoitukset ja oikeudellisen harkintavallan laajuus törmäävät ja harmonisoituvat, ja esitetään näkökulma, joka tarjoaa tasapainoisen ymmärryksen demokraattisen legitimiteetin ja tarkoitusperäisyyden välisestä jännitteestä.
Pitkään on keskusteltu siitä, onko oikeudellisen tulkinnan oltava tiukasti tekstin sidottua. Jotkut kannattavat tätä sidollisuutta ja väittävät, että lainsäätäminen ja tulkinta on erotettava toisistaan selvästi. Toiset väittävät, että lainsäätämisen itsensä luontaisen epätäydellisyyden vuoksi tekstin rajoja ylittävä tulkinta voi olla tietyissä tapauksissa parempi.
Perinteisessä oikeustieteessä on käsitelty tätä kysymystä sen yhteydessä, pitäisikö tunnustaa tulkintoja, jotka ylittävät lain kirjaimellisen tekstin tai ovat jopa ristiriidassa sen kanssa, eli jotka ylittävät lakitekstin rajojen. Näitä kutsutaan opista riippuen lain sisäiseksi ja ulkopuoliseksi lainmuodostukseksi. Ensin mainittu ymmärretään pyrkimyksenä täydentää tietyn lain alkuperäisen soveltamisalan puutteita, kun taas jälkimmäistä pidetään koko oikeusjärjestyksen ja sen ohjaavien periaatteiden näkökulmasta suoritettuna. Tämä selitys ei kuitenkaan ole täysin tyydyttävä. Vaikka muodollisesti ilmeisten oikeudellisten puutteiden korjaaminen saattaa vaikuttaa aukkojen täyttämiseltä, se lopulta merkitsee vain lain esittämän johtopäätöksen kumoamista koko oikeusjärjestyksen näkökulmasta.
Samaan aikaan perinteiset oikeusfilosofiset keskustelut ovat keskittyneet vahvasti tekstin muodostavan kielen luontaiseen määrittelemättömyyteen. Sanoilla on yleensä sekä määrätyn merkityksen ydin että määrittelemättömän merkityksen periferia. Vallitsevan näkemyksen mukaan vaikka ytimeen kuuluvien asioiden on oltava tiukasti tekstin sidottuja, periferiassa olevat asiat vaativat väistämättä tulkinnan harkintavaltaa. Tarkastellaan esimerkiksi sääntöä, joka kieltää villieläinten pitämisen asuinalueilla. Vaikka savannin leijona kiistatta täyttää villieläimen määritelmän, ei ole yksinkertaista määrittää, kuuluvatko villikoirat, kulkukissat tai laboratoriossa eri villilajien geenejä yhdistämällä luodut eläimet tämän kiellon piiriin. Näin ollen viime kädessä tarvitaan tulkinnan harkintavaltaa.
Tätä näkemystä vastaan on kuitenkin esitetty vastaväitteitä, joiden mukaan edes reunatapauksia ei pitäisi jättää yksinomaan tulkinnan harkinnan varaan, vaan niiden on oltava säännön tarkoituksen rajoittamia. Lisäksi näkökohta, jonka mukaan edes keskeisissä tapauksissa kirjaimellinen sanamuoto ei voi täysin sitoa tulkitsijaa ilman viittausta säännön tarkoitukseen, on myös saamassa vakuuttavaa painoarvoa. Vaikka myönnettäisiin, että läheltä löydetty harvinainen sammakko voitaisiin sijoittaa tutkimusta ja suojelua varten asuinlaitokseen, jonka ympäristö on mahdollisimman lähellä sen löytöpaikkaa, ei voida kieltää, etteikö sammakko itse semanttisesti luokiteltaisi villieläimeksi.
Viime aikoina on yritetty ratkaista molempien osapuolten esiin nostamia vaikeuksia esittämällä olemassa olevat oikeudellisia metodologisia keskusteluja ja oikeusfilosofisia keskusteluja yhtenä toisiinsa liittyvänä kehyksenä. Tämän lähestymistavan mukaan tekstin tarjoaman kohtuullisen vastauksen tarjoavien vakiotapausten lisäksi voi olla tapauksia, joissa teksti ei tarjoa vastausta ollenkaan tai joissa tekstin tarjoama vastaus on sopimaton. Nämä vastaavat täsmälleen tilanteita, joissa yritetään tulkita tekstin ulkopuolella ja tekstin vastaisesti. Molemmilla tapaustyypeillä on yhteinen piirre, että niitä on vaikea ratkaista. Ne on kuitenkin erotettava toisistaan: ensimmäistä on vaikea ratkaista tekstin kielellisen epämääräisyyden vuoksi, kun taas jälkimmäistä on vaikea ratkaista, koska tekstin kielellisestä määräytyvyydestä huolimatta sen tarjoamaa vastausta on vaikea pitää oikeana.
Tarkoittaako tämä, että vaikeissa tapauksissa itse tekstiä ei enää tarvitse ottaa huomioon? Ei välttämättä. Vaikka teksti ei tarjoaisikaan vastausta ja vaatisi täydennystä tulkinnan kautta, itse säännön kieli voi ohjata tulkitsijaa sen tarkoituksen ymmärtämisessä. Lisäksi, vaikka tekstin tarjoama vastaus vaikuttaisi sopimattomalta tai typerältä, ei voida kieltää, etteikö tällainen arviointi rajoittuisi tulkinnan subjektiiviseen näkökulmaan. Kanta, joka vaatii tekstin noudattamista, vaikka ilmeisen sopimaton tulos olisi ennakoitavissa, voi ensi silmäyksellä vaikuttaa kohtuuttomalta. On kuitenkin ymmärrettävä, että tekstin korostaminen perustuu huoleen harkintavaltaa käyttävien mielivaltaisuudesta ja pohdintaan demokratian olemuksesta.
Lait ovat kansalaisten edustajien saavuttamien vaivalloisten kompromissien tulosta. Tarkkaan ottaen vain lain kirjaimellinen teksti määritetään demokraattisesti; sen lisäksi – jopa lainsäädännöllisellä tarkoituksella tai lain tarkoituksella – on vaikea katsoa olevan yhtäläinen auktoriteetti kuin tekstillä. Tästä näkökulmasta merkittävämpi kysymys saattaa olla, pitäisikö tietyille tulkitsijoille antaa valta arvioida oikeudellisen soveltamisen lopputuloksen sopimattomuutta, sen sijaan, onko lopputulos itsessään sopimaton. Lyhyesti sanottuna niille, jotka pitävät tällaisen vallan myöntämistä tulkitsijoille ei-toivottavana, voi olla järkevämpää vaatia tekstin sitomista, vaikka sopimaton lopputulos olisi odotettavissa. Nämä seikat huomioon ottaen keskustelu kirjaimellisen tulkinnan rajoista ja harkintavallan laajuudesta jatkuu. Demokraattisen legitimiteetin, oikeudellisen vakauden ja tarkoitusperäisen rationaalisuuden arvon välisten jännitteiden sovittaminen on edelleen ratkaisevan tärkeä tehtävä tulevaisuudessa.
