Tämä blogikirjoitus tarkastelee Rooman vallan alaisten kreikkalaisten älymystön älyllistä kehitystä ja historiallista kontekstia, joka johti heidän etenemiseensä tottelevaisuudesta ja kompromisseista kohti lopulta assimilaatiota.
2-luvun puolivälissä Rooman provinssista kotoisin oleva kreikkalainen Aristides piti puheen Roomaa vastaan, jossa hän kuvaili Rooman hallinnon ominaispiirteitä. Tällä tekstillä on erityinen merkitys aikalaiskertomus Rooman valtakunnasta ja kommenttina provinssin tai siirtomaan älykön – ei valloittajan – näkökulmasta. Hänen selityksensä Rooman hallinnon periaatteista oli kuitenkin itse asiassa vieras roomalaisille itselleen. Hän esimerkiksi ylisti suuresti Rooman kansalaisuuspolitiikan avoimuutta tulkitsemalla sen ideologiseksi periaatteeksi, jonka tavoitteena oli yleismaailmallisen kansalaisuuden toteuttaminen. Roomalaiset eivät kuitenkaan itse havainneet minkäänlaista ideologista harkintaa näiden politiikkojen takana. Heille kansalaisuuden myöntäminen provinssien eliiteille oli vain hajoita ja hallitse -strategiaa.
Aristidesilla oli kuitenkin hyvät syyt pyrkiä ymmärtämään Rooman politiikkaa ideologisella tasolla. Kreikkalaiset älymystöt olivat yli 300 vuoden ajan käyneet keskustelua Rooman vallan luonteesta ja kreikkalaisten omaksumasta asenteesta Rooman hallinnon alaisuudessa. Jouduttuaan Rooman vallan alle 2-luvun puolivälissä eaa. kreikkalaiset älymystöt olivat pohtineet syvällisesti, miten kreikkalaisten tulisi reagoida. Ensimmäiset tästä keskustelivat filosofit Panaitios ja Poseidonius, jotka toimivat 2- ja 1-luvuilla eaa. Heidän argumenttinsa perustui väitteeseen, että parhaiden valta heikkojen yli oli hyödyllistä jopa heikoille. Tämän logiikan avulla kreikkalaiset omaksuivat konformistisen asenteen tunnustamalla Rooman hallinnon moraalisen oikeutuksen. Mutta olivatko roomalaiset todella parhaita? Kun otetaan huomioon maakuntien asukkaiden toistuvat syytökset maakunnissa tuolloin olleita sotilaskomentajia ja virkamiehiä vastaan, vastaus ei ollut vaikea.
Samaan aikaan, Rooman poliittisen järjestelmän siirryttyä tasavallasta imperiumiksi 1. vuosisadan alussa, alkoi varsinainen hallinto alueilla, jotka olivat aiemmin olleet lähinnä miehityksen alaisia. Tämän seurauksena Rooman valta vakiintui, ja Rooman tuoman rauhan hyödyt hyväksyttiin vähitellen itsestäänselvyyksinä. Lisäksi, kun Rooman keisarit osoittivat yhä enemmän arvostusta kreikkalaista kulttuuria kohtaan, kreikkalaisten tunne menetetystä vapaudesta heikkeni merkittävästi. Tänä aikana kreikkalaiset olivat valmiita kompromisseihin Rooman vallan kanssa vastineeksi kulttuurisen auktoriteettinsa tunnustamisesta kirjallisuudessa ja filosofiassa. Tätä voitaisiin kutsua kompromissien hengeksi. Esimerkiksi 1. vuosisadan alun historioitsija Dionysios, jolla ei ollut empiiristä näyttöä, väitti, että roomalaiset olivat pohjimmiltaan kreikkalaista alkuperää, ja esitti eräänlaisen assimilaatioteorian. Tämä ei kuitenkaan ollut pelkkää imartelua roomalaisia kohtaan, vaan merkki kompromissista kreikkalaisten hyväksi. Käsitys siitä, ettei ollut tarvetta tarkoituksella vihastaa roomalaisia, jotka olivat menestyneet valloittajina, levisi. Samoihin aikoihin aktiivinen retorikko Dio ennusti, että jos keisarit eivät rappeutuisi, Rooma harjoittaisi anteliasta hallintoa ja saavuttaisi kreikkalaisten pitkään ihannoiman harmonian. Tuolloin kreikkalaiset pyrkivät edelleen säilyttämään identiteettinsä.
Aristidesin aikaan mennessä maakuntien älymystön asenne kuitenkin muuttui vähitellen assimilaation suuntaan. Historioitsija Appianus piti keisarillista järjestelmää vakauden, rauhan ja vaurauden tuojana ja kuvaili Rooman siirtymistä tasavallasta imperiumiksi eräänlaisena siunauksena. Tämä osoittaa, että hän tunsi vahvempaa yhtenäisyyttä uuden järjestelmän kanssa kuin perinteinen Rooman hallitseva luokka, joka edelleen kaipasi tasavaltaa. Lisäksi Aristides ei enää korostanut Kreikan etuja ja huomioon ottamista roomalaisissa vetoomuksissaan, vaan asetti keisarillisen kansalaisuuden näkökulman etusijalle. Hän totesi, että keisarillisen hallinnon tuomassa rauhassa Kreikan alueelliset eliitit eivät enää taistelleet keskenään hallintovallasta, mikä käytännössä merkitsi siirtomaaeliittien depolitisoitumista. Aristidesin kuvailema maailma oli sellainen, jossa kaikkien maakuntakaupunkien poliittinen autonomia liukeni valtavan imperiumin puitteisiin.
Lisäksi hänen näkökulmastaan Roomalla oli selvä etulyöntiasema aiempiin imperiumeihin, erityisesti Persiaan, nähden hallinnollisen organisaation ja hallintoideologian suhteen. Rooman hallintorakenteelle oli ominaista sen laajuus ja systemaattinen luonne; tämä systematisointi merkitsi hallinnon epäpersonalisoitumista, mikä oli jyrkässä ristiriidassa Persian kuninkaan mielivaltaisen hallinnon kanssa. Näin ollen Roman Songsa kuvaa elävästi kreikkalaisten älymystön asennetta 2. vuosisadan puolivälissä, jolloin Pax Romana saavutti huippunsa. He suhtautuivat myötätuntoisesti Rooman politiikkaan ja liittoutuivat siihen, lopulta sulautuen imperiumiin. Tämä asenne heijastaa maakunnallisten älymystön ajattelua Rooman hallinnon aikana muodostuneesta uudesta järjestyksestä ja identiteetistä. Sillä on merkittävä historiallinen merkitys vielä tänäkin päivänä, sillä se selittää kulttuurisen perustan, joka mahdollisti imperiumin jatkuvuuden ja integraation.
