Tämä blogikirjoitus tarkastelee, miten moderni yhteiskunta on monimuotoisuutta ja autonomiaa arvostavissa olosuhteissa sulkenut pois hyvän elämän kysymyksen, ja tutkii sen filosofista taustaa ja rajoituksia.
Näkemykset siitä, mikä on hyvää elämää, vaihtelevat yhteiskunnissa ja kulttuureissa, mutta jokaisella yhteiskunnalla tai kulttuurilla on ihannemuoto hyvästä elämästä, jota sen jäsenet pitävät toivottavana. Mikä siis tekee elämästämme hyvää kussakin yhteiskunnassa tai kulttuurissa? Mitkä ovat kriteerit hyvän elämän arvioimiseksi? Tämä on niin sanottuihin "vahvaan arvoarvostelmaan" liittyvä kysymys, ja sitä voidaan pitää moraalisena kysymyksenä laajassa merkityksessä. Tämän vahvan arvoarvostelman kriteerit, jotka antavat elämälle merkityksen tai asettavat sille suunnan, perustuvat kuitenkin "korkeampaan hyvään". Korkeampi hyvä on korkein arvo eri hyvyyksien joukossa, ja sen arvo on vertaansa vailla suurempi kuin jokapäiväisten tavoitteidemme tai halujemme, ja se toimii perustana erilaisille moraalisille arvoarvostelmille. Korkeampi hyvä ei muodostu omista haluistamme, taipumuksistamme tai valinnoistamme; pikemminkin se annetaan niistä riippumatta ja toimii mittapuuna näiden halujen ja valintojen arvioinnille. Toisin sanoen korkeampi hyvä on moraalinen lähde, joka perustaa moraaliset arvioinnit.
Korkeampi hyvä, joka toimii vahvojen arvoarviointien mittapuuna, on historiallisesti muodostunut ja vakiintunut, ja se voi vaihdella yhteiskuntien ja kulttuurien välillä. Esimerkiksi jotkut yhteiskunnat pitävät lapsen kunnioitusta korkeimpana arvonaan, kun taas toiset pitävät vapautta. Kunkin yhteiskunnan korkein arvo, olipa se sitten eksplisiittinen tai implisiittinen, toimii taustana sen jäsenten moraalisille arvioinneille, intuitioille ja reaktioille. Siksi korkeimman arvon tunnistaminen mahdollistaa yhteiskunnassa tapahtuvien moraalisten arvioiden ja reaktioiden oikean ymmärtämisen. Yksi moraalifilosofian päätehtävistä on juuri näiden moraalisten arvioiden taustalla olevan arvon – eli korkeimman arvon – tutkiminen ja selventäminen.
Deontologiset ja proseduralistiset moraaliteoriat ovat kuitenkin vältelleet hyvän elämän kysymyksen käsittelyä. Tämä välttely johtuu huolesta siitä, että pluralismin ja individualismin leimaamassa modernissa yhteiskunnassa hyvän elämän vision esittäminen ja sen noudattamisen vaatiminen voi tulkita puuttumiseksi yksilöiden elämään ja monimuotoisuuden ja autonomian arvojen heikentämiseksi. Tämän seurauksena tällainen moderni moraalifilosofia on asettanut tehtäväkseen käsitellä vain perustavanlaatuisia, yleismaailmallisia moraalisääntöjä tai vain oikeudenmukaisuuteen liittyviä menettelytapoja, välttäen huolenaiheita elämän tarkoituksesta tai merkityksestä, joka liittyy hyvään elämään. Tämä johtuu arviosta, että yksilöltä vaadittava enemmän kuin yhteiskunnan ylläpitämiseksi välttämättömät yleismaailmalliset moraalinormit, voisi loukata henkilökohtaista autonomiaa. Kaventamalla moraalin käsitettä liikaa ja rajoittamalla tehtävänsä yksinomaan oikeudenmukaisuus- tai proseduraalisiin kysymyksiin tämä moderni moraalifilosofia teki siitä kyvyttömän ymmärtämään moraalisten uskomusten taustalla olevia korkeampia periaatteita.
Laajemmasta näkökulmasta tämän modernin moraalifilosofian tavoittelemat tai edellyttämät arvot tai oikeudet eivät ole missään nimessä universaaleja; ne ovat erityisiä konstruktioita, jotka ovat muodostuneet modernin ajan erityisissä ajallisissa olosuhteissa. Toisin sanoen tämä moderni moraalifilosofia itsekin muodostui aikansa tietyn korkeamman periaatteen taustalla. Esimerkiksi deontologia muodostui moraalisten ihanteiden, kuten vapauden tai universalismin – eli korkeampien periaatteiden – taustalla. Samoin proseduraaliset moraaliteoriat muodostuivat myös rationaalisen subjektin autonomian korkeamman periaatteen taustalla. Koska tämän modernin moraalifilosofian puolustamat moraalisäännöt edellyttävät moderneja arvoja tai korkeampia periaatteita, väite näiden moraalisääntöjen universaalisuudesta ei ole pätevä.
Moraalifilosofian toinen tehtävä on vastata kysymykseen, mikä on hyvä elämä. Kun elämämme tai identiteettimme kohtaavat hämmennystä tai kriisiä, moraalifilosofian on ehdotettava ratkaisuja ja suuntia, jotka perustuvat moraalisen arvioinnin lähteenä toimiviin korkeampiin ihanteisiin. Proseduralistinen moraaliteoria keskittyy kuitenkin yksinomaan moraalisen oikeutuksen turvaamiseen tarkoitettuihin muodollisiin menettelytapoihin. Esimerkiksi yksi tämän muoto, diskurssietiikka, käsittelee vain normien rationaalista perustaa tai oikeudenmukaisten menettelytapojen kysymystä ja sulkee sisällölliset ongelmat, kuten hyvän elämän luonteen, pois rationaalisesta keskustelusta. Näin ollen vastaus hyvän elämän kysymykseen jätetään kokonaan yksilölle, ja heille itselleen asetetaan vastuu vastauksen löytämisestä. Tämä asenne, jossa hylätään sellaisten keskeisten kysymysten kuin elämän tarkoituksen käsittely, edustaa liiallista vetäytymistä moraalifilosofian perinteen sisällä.
Kysymyksiä, kuten miten elää hyvin tai mikä on todellista itsensä toteuttamista, ei pitäisi jättää pelkästään yksilön päätöksenteon varaan; niitä on käsiteltävä ottamalla huomioon korkeammat periaatteet, jotka muodostavat elämän horisontin siinä yhteiskunnassa, johon yksilö kuuluu. Jos itsensä toteuttamisen ongelma jätetään kokonaan yksilön subjektiivisten ja eksistentiaalisten päätösten varaan, on olemassa vaara langeta itsekkyyteen tai narsismiin. Hyvän elämän kysymystä voidaan käsitellä rationaalisesti korkeamman periaatteen pohjalta, ja moraalifilosofian on edistettävä tätä pyrkimystä.
