Tämä blogikirjoitus tarkastelee rauhallisesti Otto Höslen kolmijakoisen objektiivisuuden, subjektiivisuuden ja intersubjektiivisuuden teorian näkökulmia filosofisen kirjoittamisen rakenteeseen ja argumentointimenetelmiin.
Filosofisten kirjoitusmenetelmien määritelmä liittyy suoraan siihen, miten määrittelemme filosofian akateemisen luonteen. Toisin kuin empiiriset tieteet, joissa pätevyys määritetään ilmiöitä koskevan empiirisen tiedon perusteella, filosofia pyrkii tutkimaan metaperiaatteita ilmiöiden ulkopuolella. Samanaikaisesti akateemisena tieteenalana filosofia ei voi koskaan välttää perusteluvelvollisuutta, ja sen on oltava olemassa pelkän väittämän sijaan tinkimättömänä argumentaationa. Siksi se, voidaanko tekstiä kuvailla "filosofiseksi", riippuu siitä, täyttääkö sen esitystapa nämä ehdot. Viime kädessä filosofisen kirjoitusmuodon jäsentäminen ei ole pelkästään henkilökohtaisen maun asia, vaan monimutkainen kysymys, joka liittyy suoraan siihen, kuinka paljon kyseinen muoto voi parantaa filosofian akateemista terveyttä.
Tässä suhteessa Otto Höslen filosofisten genrejen teoria herättää erityistä huomiota. Hänen teoriansa rakentuu 'objektiivisuuden', 'subjektiivisuuden' ja 'intersubjektiivisuuden' luokkien ympärille, jotka ovat kolmijakoinen jaottelu, jolla on oma perustelunsa. Ensisijaisesti nämä kolme luokkaa kattavat olemassaolon, kognition ja kommunikaation alueet, jotka yhdessä merkitsevät filosofisen aiheen kokonaisuutta. Toisin sanoen, riippumatta siitä, minkä kannan yksittäinen kirjoittaja ottaa tai mihin aiheeseen hän keskittyy, filosofiset lausunnot kuuluvat lopulta ainakin yhteen kolmesta luokasta: lausunnot objektiivisesta kohteesta, lausunnot objektia kohtaavasta subjektista tai lausunnot subjektien välisestä suhteesta. Lisäksi nämä luokat ovat hyödyllisiä myös filosofisen kirjoittamisen muotojen typologisessa luokittelussa. Toisin sanoen filosofiset lausunnot voivat kehittyä käsittelemällä suoraan ongelman kohdetta, kuvaamalla kirjoittajan sisäistä ajattelun kulkua aiheesta tai käsittelemällä suoraan ongelmaan liittyviä erilaisia väitteitä. Otto Hösle nimeää nämä kolme muotoa vastaavasti 'objektiivisuuden lajiksi', 'subjektiivisuuden lajiksi' ja 'intersubjektiivisuuden lajiksi'. Kolme kategoriaa ja kolme muotoa eivät tietenkään vastaa yksi yhteen; yhteen kategoriaan kuuluvaa aihetta voidaan kuvata toisen kategorian kirjoitustyylillä.
Ensinnäkin objektiviteetin lajityypissä subjekti esiintyy ensisijaisesti lauseen subjektina. Vaikka kirjoittajan persoonallisuus paljastuukin tyylillisesti, kirjoittaja yksilönä ei esiinny suoraan tekstissä. Esimerkiksi Hegel ei koskaan puhu itsestään teoksessaan "Logiikka"; tämä teos koostuu yksinomaan käsitteiden loogisten määritelmien ja niiden välisten siirtymäsuhteiden kuvauksista. Tämä on keino varmistaa, että lauseiden etenemistä ei sanele kirjoittajan mielivaltainen rakenne, vaan itse subjektin logiikka. Kääntäen subjektiivisuuden lajityypissä kirjoittajan henkilökohtainen tai subjektiin liittyvä ajatteluprosessi paljastuu suoraan. Hyvä esimerkki tästä on Descartesin "Mietiskelyt", joissa useimmat lauseet on rakennettu käyttämällä yksikön ensimmäisen persoonan verbejä tai pronomineja. Tämä lähestymistapa ohjaa lukijaa jäljittämään ja todentamaan kirjoittajan ajatteluprosessia elävästi. Lopuksi dialogit, kuten Platonin Valtio, ovat intersubjektiivisen lajityypin paradigmaattisia. Näissä paitsi kirjoittaja myös muut esiintyvät eksplisiittisesti puhujina, ja joskus kirjoittaja itse esiintyy toisen henkilön muodossa. Tämä ei ainoastaan esitä argumentteja elävämmin, vaan myös paljastaa luonnollisesti niiden väliset antagonistiset ja sympaattiset suhteet.
Otto Höslen erityinen keskittyminen dialogiseen genreen johtuu intersubjektiivisuuden kategorian poikkeuksellisesta asemasta. Filosofiset teemat eivät paljastu itsenäisesti; ne tulevat pintaan subjekteina vasta kirjoittajan puheaktin kautta. Lisäksi kirjoittajan puheakti edellyttää lukijan olemassaoloa, joka on jo lukenut ja ymmärtänyt tekstin ja esittänyt kysymyksiä tai vastaväitteitä. Toisin sanoen objektiivisuus vaatii subjektiivisuutta, ja subjektiivisuus saa merkityksen vasta suhteessaan toiseen subjektiivisuuteen; näin ollen nämä kaksi kategoriaa lopulta yhtyvät intersubjektiivisuuteen. Tämän perustavanlaatuisen näkökohdan lisäksi dialogeilla on myös se etu, että ne ratkaisevat osittain sen rakenteellisen ongelman, että filosofian alkuperäisiä pulmia – metatason ongelmia – on vaikea rakentaa perusteltuiksi argumenteiksi. Tämä johtuu siitä, että jotta kirjoittajan argumentti olisi vakuuttava, sen on kestettävä ennakoidut vastaväitteet. Dialogeissa eri näkökulmia edustavat osallistujat – ei vain kirjoittajan kantaa puolustavat, vaan myös vastakkaisia argumentteja esittävät – esiintyvät tasavertaisina keskustelijoina. Jatkuvan prosessin kautta, jossa kirjoittaja kyseenalaistaa nämä vastaväitteet omilla vastaväitteillään, hän voi rakentaa vankemman perustelun väitteilleen.
Nykyään filosofiassa kirjoitetaan harvoin dialogeja. Otto Höslen, joka puolustaa intersubjektiivisuuden arvoa, täytyy pitää tätä tilannetta valitettavana. Tämä johtuu monien filosofien yleisestä vakaumuksesta, että argumentaation tarkkuus – filosofisten tekstien elinehto – saavutetaan paremmin objektiivisuuden lajityypissä, joka keskittyy "itse subjektiin". Kun otetaan huomioon, että dialogit voivat joskus olla edullisempia argumentaation laajuuden ja mahdollisten vastaväitteiden sietokyvyn kannalta, Otto Höslen katumus tämän lajityypin nykyisestä lähes katoamisesta on täysin ymmärrettävää.
